keskiviikko 31. elokuuta 2011

Niin surullista se on..

Se kuuluu elämän kiertokulkuun ja on yhtä luonnollista kuin syntymä. Mutta aina se koskettaa. Kuolema. Vaikka ihminen ei olisikaan kaikkein lähesin mutta aina silti ollut jossain taka-alalla ja jonka olemassa olosta on ollut aina tietoinen, voikin olla yhtäkkiä poissa. Ei siinä löydy sanoja miten omaisia voisi lohduttaa. On vain tyhjyys, toisen ihmisen jättämä suuri tyhjä aukko jota ei voi paikata. Mitä silloin voi sanoa? Voi vain pitää kädestä, kuunnella
ja kuivata kyyneleet.

En ole koskaan kohdannut kuolemaa näin lähellä mitä nyt. Omat vanhempani, appivanhempani ja muu suku ovat elossa. Ainoastaan isovanhempani ovat kuolleet ja hekin silloin kun olin pieni tyttö. Muistan oman äitini kun hän sai tietää isänsä kuolleen. Olin ymmälläni. Ja peloissani. Tietää että oma äiti itki makuuhuoneessa omassa sängyssään. Lapsi ei voi ymmärtää miksi oma äiti kulkee silmät punaisina eikä jaksa tehdä ruokaa. Nyt ymmärrän. Ja pelkään sitä päivää milloin se tule omalle kohdalle. Milloin minä kuljen silmät punaisina enkä jaksa tehdä ruokaa. Toivon että se päivä on jossain kaukana kaukana tulevaisuudessa. Enkä halua alkaa miettimään ja
 kuvittelemaan sitä hetkeä.

Mutta kaikista pahinta mitä voin kuitella on oman lapsen kuolema. Sitä tuskaa mitä äiti ja isä tuntee on mahdotonta arvailla. Tämä vuosi jää varmasti omaisille mieleen tuskallisena ja sekavana täynnä ikävää ja kyyneliä. Toivon sydämmestäni asti heille voimia jaksaa eteenpäin. Vuosia kuluu ja tuska muttaa muotoaan.
 Ja silloin tulevat muistot.


***


sunnuntai 7. elokuuta 2011

Elämän ennalta-arvaamattomuus

Miten inhottavaa onkaan se kun ei pysty arvaamaan mitä huominen tuo tullessaan. Joksus vieläkin pohdiskelen sitä että minkä voiman/kyvyn ottaisin mieluiten (lentämisen, tulevaisuuteen näkemisen jne.) Olisi rauhoittavaa välillä tietää edellisenä iltana että huominen on hyvä päivä  ja parhaat mahdollisuudet onnistua työhaastattelussa/kenkä ostoksilla. 
Elämä voi olla joskus kovin arvaamaton. Jos uskoo vankasti jonkin asian tapahtuvan voi elämä kääntää kelkkansa ihan viime hetkillä. Miten inhottavaa! Juuri kun on suunitelltu ja unelmoitu kaikki valmiiksi, sitten tuleekin peruutus ja kaikki unelmat pitääkin vetää takaisin ja ajatella että ei niitä vielä oltu päästettykkään ilmoille. 

Mutta miten viisaasti kaikki onkaan järjestetty. Seuraavana päivänä saattaa olla taas hymy herkässä, jalat 10 senttiä maan yläpuolella ja pää taivasta hipoen.

Puhun miehen työpaikasta, kovin on filosooffin vikaa minussa vai mitä? ;) Olen pohtinut näitä asioita oikein kovasti viimeaikoina, eihän meillä kotiäideillä olekkaan muuta kuin aikaa... Mieheni oli vielä toissapäivänä puhelinmyynti työssä. Jokainen voi varmaan kuvitella että sillä palkalla ei pitkälle pötkitä 4-henkisessä perheessä. Sillä tavalla me ollaan tässä elelty jo vuosi. 

Sitten tuli yksi mahdollisuus. Yksi HYVÄ mahdollisuus toiseen työhön. 

Aloimme heti haaveilemaan. Se tapahtuu aina kun kyseessä on parempipalkkainen työ. Unelmat tulevat juuri silloin kun lapset on saatu nukkumaan ja miehen kanssa maataan jo sängyssä. Ensimmäinen unelma tulee yleensä minun suustani "Muru, eikö olisi ihanaa jos olisi oma koti?". Johon hän yleensä vastaa "joo ja kunnon auto joka ei reistaile ja jossa on ilmastoidut penkit". Johon minä taas vastaan että "Olisiko talon parempi olla valkoinen vai harmaa?".
Johon hän vastaa että "seuraava auto on mersu, sen olen jo päättänyt". Tällä tavalla saatamme keskustella sopuisasti muutaman tunnin. 

Mahdollisuus uuteen työpaikaan peruuntui aivan viimehetkellä. Tipuimme huimaa vauhtia alas pilvilinnoista. Sen päivän suruliputimme. Yritimme korjailla ja paikkailla unelmiamme jotka olivat niin kovin kolhiintuneet. Ajattelin että viikon päästä kaikki taas on normaalisti ja pettymys unohdettu.

Mutta sitten tapahtuikin jotain odottamatonta. Toine mahdollisuus ilmaantui ihan yllättäen ja putosi suoraan meidän syliimme. Uusi työpaikka, mikäpäs muu. Jopa viisin kertaisesti parempi kuin mikään aikaisempi työ. Ja vielä sellainen mikä oli ollut jo kauan pois-suljettujen listalla. He sielä halusivat mieheni. Todella halusivat. Se kävi selväksi jo ensi sekunneilla.
Ja huomenna on ensimmäinen työpäivä. Toivottavasti tästä alkaa meille se helpompi elämänjakso, mitä kohti olemme jo reilut kaksi vuotta kamppailleet! :)) 

Nyt ei voi muutakuin olla iloinen, kerrankin elämä voi yllättää positiivisella tavalla!
Ihanaa ja iloista elokuuta teillekkin!!!