Se kuuluu elämän kiertokulkuun ja on yhtä luonnollista kuin syntymä. Mutta aina se koskettaa. Kuolema. Vaikka ihminen ei olisikaan kaikkein lähesin mutta aina silti ollut jossain taka-alalla ja jonka olemassa olosta on ollut aina tietoinen, voikin olla yhtäkkiä poissa. Ei siinä löydy sanoja miten omaisia voisi lohduttaa. On vain tyhjyys, toisen ihmisen jättämä suuri tyhjä aukko jota ei voi paikata. Mitä silloin voi sanoa? Voi vain pitää kädestä, kuunnella
ja kuivata kyyneleet.
En ole koskaan kohdannut kuolemaa näin lähellä mitä nyt. Omat vanhempani, appivanhempani ja muu suku ovat elossa. Ainoastaan isovanhempani ovat kuolleet ja hekin silloin kun olin pieni tyttö. Muistan oman äitini kun hän sai tietää isänsä kuolleen. Olin ymmälläni. Ja peloissani. Tietää että oma äiti itki makuuhuoneessa omassa sängyssään. Lapsi ei voi ymmärtää miksi oma äiti kulkee silmät punaisina eikä jaksa tehdä ruokaa. Nyt ymmärrän. Ja pelkään sitä päivää milloin se tule omalle kohdalle. Milloin minä kuljen silmät punaisina enkä jaksa tehdä ruokaa. Toivon että se päivä on jossain kaukana kaukana tulevaisuudessa. Enkä halua alkaa miettimään ja
kuvittelemaan sitä hetkeä.
Mutta kaikista pahinta mitä voin kuitella on oman lapsen kuolema. Sitä tuskaa mitä äiti ja isä tuntee on mahdotonta arvailla. Tämä vuosi jää varmasti omaisille mieleen tuskallisena ja sekavana täynnä ikävää ja kyyneliä. Toivon sydämmestäni asti heille voimia jaksaa eteenpäin. Vuosia kuluu ja tuska muttaa muotoaan.
Ja silloin tulevat muistot.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tulen iloiseksi ihan pienestäkin kommentista!:)